Luettuani lyhyen kuvauksen kyseisestä teoksesta Suomen lautapeliseura ry:n foorumilta päätin, että en pidä teoksesta, mutta koska uusi parempi minäni ei dissaa mitään perusteettomasti oli edessä kuitenkin luku-urakka. Ja urakkahan se todella oli. En kuitenkaan luettuani kykene vihaamaan teosta, mutta en kyllä voi sitä suurimmalle osalle tuttavistani suositella. Joitakin pelaavia filosofeja tunnen, ehkä he saavat kirjasta jotakin irti. Tämä artikkeli kertoo kahdessa osassa miksi minusta tämän kirjan lukeminen ei ole tarpeellista kenellekään muulle.
Kenelle kirja on tarkoitettu ja mitä se käsittelee?
Takakannen mukaan kirja on välttämätöntä luettavaa: ”kaikille peleistä, estetiikasta ja taiteesta kiinnostuneille.” Takakannen ylisanat ovat varoitus kahdella tasolla, ajattelevalle lukijalle on itsestään selvää, että kirjan lukeminen ei ole välttämätöntä ollakseen kiinnostunut taiteesta tai peleistä ja sana estetiikka jo kertoo miten asioita kirjassa käsitellään – taidefilosofian ja teoreettisen filosofian keinoin.
Ennen lukemista on myös syytä sisäistää, että tämä ei ole kirja lautapeleistä, korttipeleistä, roolipeleistä tai liveroolipeleistä vaan kirjoittajan määritelmä käsiteltäville peleille sisältää esimerkiksi myös kalliokiipeilyn, tanssin, koripallon ja kamppailulajit. Suurimman pinta-alan lautapeleistä korjaavat shakki ja go. Ja koska kirja ei ole lautapelikirja, ei tämä kirjoituksenikaan ole lautapeliblogissani.
Filosofina kirjoittajalla on mielestään myös oikeus määritellä mitä taide on sen perusteella mitä muut filosofit ovat taiteeksi ajatelleet tai märittäneet. Taidetta on hänen mielestään mm ruoanlaitto, siihen liittyvät reseptit, äänet joita paistettaessa, pilkottaessa ja keitettäessä syntyy sekä tapa millä tavoin koripalloilija kuljettaa palloa. Kirjoittaja argumentoi, että pelien pelaaminen on taidetta samalla tavalla kuin asemakaavoituskin.
Mihin kirja sitten vastaa ja mitä se teoreettisesta filosofiasta kiinnostuneelle antaa? Kirja lähtee siitä lähtökohdasta, että on tarpeellista oikeuttaa pelaaminen järkevänä toimintana ja erityisesti oikeuttaa pelaaminen ilman tarkoitusta saavuttaa jotakin pysyvää järkevänä toimintona. Tämä vaikuttaa toisteiselta tavoitteelta, mutta ei sitä ole, vaan pelaamista tarkastellaan kahdenlaisena toimintana, ponnistelu- ja saavutuspelaamisena. Yksinkertaistettuna; ponnistelupelaamisessa tärkeintä ei ole saavutus, vaan hyvä kamppailu.
Näitä oikeutuksia käsitellään uuvuttavat noin 128 sivua, mistä osa on toki varsin vakuuttavaa argumentointia sisältäen suunnilleen kaksi tai kolme uutta näkökulmaa ja havaintoa pelaamisesta ja pelaamisen motivaatiorakenteesta.
Kirjan seuraavilla noin 106 sivulla määritellään, että pelaaminen on taidetta ja viimeiset melkein satakunta sivua pohditaan pelillistämisen vaaroja, hyötyjä ja pelaamiseen liittyviä arvoja.
Jos sinusta tuntuu, että tarvitset kättä pidempää oikeuttaaksesi pelaamisesi tai argumentoidaksesi, että pelaaminen antaa kvalitatiivisia esteettisiä kokemuksia – eli on osallistavaa ja osallistuvaa taidetta, kannattaa lukea kirja.
Jos taas haluat rajoittaa arkielämässä pelillistämisen haittavaikutuksia, voit lukea vain kaksi viimeistä lukua; tosin en tiedä onko siitä sinulle käytännössä hyötyä? Suurella todennäköisyydellä tulet vain tietoiseksi siitä, että sinut on ohjattu pelaamaan useampia pelejä, joista et oikeastaan voi järkevästi kieltäytyä. Pahimmillaan pelikokemuksesi myrkyttyy ja pelisuorituksesi tämän johdosta heikkenee, millä voi puolestaan olla ikäviä seurauksia, kuten uuden työnantajan etsiminen seuraavien yt-neuvottelujen jälkeen.
Kirjassa kaikkea käsitellään ensisijaisesti pohtimalla ja toisten pohtijoiden ajatuksia arvioimalla, viljellen sivistyssanoja ja vältellen tiettyjä käsitteitä, kuten rooli, roolihahmo, esittäminen ja näytteleminen vihoviimeiseen saakka.
Lähdeviiteluettelossa vilahtaa myös kotimaisia nimiä, mm Jaakko Stenros ja Olli Tapio Leino, joten torilla tavataan, ja kirjan lukemisesta lienee näin ollen kotimaisille graduaan tai dippatyötään kirjoittaville pelitutkijoille ehkä jotakin hyötyä. Jos minun näkemykseni tuntuu turhan raskaalta, niin kirjasta on myös blogannut Markku Soikkeli, Bittein saarten kirjoittaja.
Miksi haluaisin vihata kirjaa, mutta en kykene?
Ensimmäinen asia mihin minä en etsi vastausta, enkä tarvitse ulkoista validaatiota, mutta kirjassa törmään on oikeutus pelaamiseen.
Nguyen lähtee ajatuksesta, että ihmisellä on olemassa suuria päämääriä, joiden eteen hän ponnistelee asettaen itselleen tavoitteita. Maailma, Nguyenin mukaan, asettaa meille konkreettisia haasteita, joita meidän tulee ratkoa ja esteitä, joidenka ylitse joudumme ponnistelemaan. Tästä lähtökohdasta on C. Thi Nguyenin mukaan on muiden helppo argumentoida, että pelaaminen on ajanhukkaa ja epäkypsää toimintaa, jonka sijaan ajan voisi käyttää järkevämmin itsensä kehittämiseen ja päämääriensä tavoittelemiseen. Niinpä hän kuluttaa valtavasti aikaa ja energiaa kertoakseen, että hänen itselleen aiheuttama ongelma, jonka häntä lahjattomammat filosofit ovat formuloineet, on ratkaistu ja pelaaminen on paitsi arvokasta toimintaa, myös taidetta.
Lähtökohdan reunat on helppo ymmärtää, sillä kirjan kuluessa lukijalle maalataan kirjoittajasta kuva kalliokiipeilyä, padelia, shakkia ja go:ta pelaavana filosofian professorina, joka tavoittelee kvalitatiivisia esteettisiä kokemuksia, harrastaa joogaa ja meditaatiota, opettaa, tutkii, ajattelee ja kilpailee tiedekunnan rahoituksesta pahoja kauppatieteilijöitä vastaan. Välissä hän antaa ymmärtää kantavansa huolta ilmastolainsäädännöstä ja harrastavansa ruoanlaittoa sekä olevansa emotionaalisesti kykenevä tukemaan opiskelijoitaan, kun näillä on vaikeaa. Ai niin, kirjoittaja on myös huolehtiva isä, joka osaa pelastaa läppärinsä taitavasti lapsensa käsistä. Kirjoittaja on siis äärimmäisen aikaansaava ponnistelija, joka selvästi uskoo, että hänen tarkoituksensa on tehdä itsestään ja maailmasta paras versio, ennen kuin viikate heilahtaa.
Miksi kaikki aina pitää tehdä parhaan ymmärryksen mukaan? Onhan niitä muitakin perusteita!
Hessu Hopo, fiktiivinen filosofi
Elämän tarkoitusta, arvojaan ja lähtökohtiaan on hyvä pohtia, mutta ei liiaksi, sillä stressaamalla siitä mitä voisi olla, miksi voisi tulla ja ponnistelemalla jatkuvasti – etsien rentouttavia kamppailuja rasittavien väliin, huomaa lopulta pelaavansa koko ajan peliä, jonka pisteytys on Kniziaa hienovaraisempi ja monimutkaisempi, ja jonka pisteitä lasket ainoastaan sinä, mutta muut mielestäsi sinulle jakavat.
Kaikella toiminnalla ei tarvitse olla ulkoista arvostusta – pisteytystä, validaatiota tai oikeutusta. Joskus on hyvä muistaa tarina Zen-buddhalaisesta munkista ja koskesta – joskus on hyvä antaa virran viedä ja vain nauttia matkasta. Jos et usko minua ja zenbuddhalaisia, niin kannattaa muistaa yllälainattu aikamme suurimman filosofin Hessu Hopon ajatus motivaatiosta ja motivaatiorakenteesta.
Minä olen oppinut aikanaan, että leikistä tulee peli, kun siinä on yhteisesti hyväksytyt säännöt ja päämäärä. Filosofi Suits:in kannettavassa versiossa pelaaminen määritellään toiminnaksi, jossa vapaaehtoisesti yritetään ylittää tarpeettomia esteitä. C. Thi toteaa, että Suitsin kannettava versio ei ihan toimi, mutta rajaa samaan hengenvetoon kirjan näkökulman ja argumentaationsa käsittelemään ainoastaan suitsilaisia pelejä ja ponnistelupelaamista. Hän toki vaihtaa myöhemmässä vaiheessa Suitsin raahattavaan määritelmään, jonka toteaa toimivaksi omalla selityksellään tarkennettuna.
Toinen asia mitä en purematta niele on juuri ponnistelupelaaminen sellaisena kuin se ensimmäisen sadan sivun aikana kuvataan. Ponnistelupelaaminen ei C:n mukaan ole paras tai ainoa tapa pelata, mutta samaan hengenvetoon hän antaa esimerkin siitä, että on olemassa oikeita ja vääriä tapoja pelata. Oikeassa tavassa pelata me kamppailemme ikään kuin pelin antamat päämäärät olisivat kaikki kaikessa, sillä jos emme näin tee, emme saavuta immersiota emmekä toteuta pelin suurempaa tarkoitusta.
Hän antaa mielestään hauskan esimerkin siitä kuinka hänen työkaverinsa kymmenvuotias poika oli ”pieksemässä” isäänsä monopolissa, mutta sujautti kuitenkin aina isälleen käteistä, estääkseen tämän konkurssin. C:n mukaan poika ei tajunnut pelaamisen luonnetta pitkittäessään voittamisen kokemusta. Ilman halua saavuttaa voitto ja lopettaa peli, ei hänen mielestään voi saavutaa immersiota ja pelaamisen edellyttävää väliaikaista toimijuutta. Palataan näihin kahteen sanaan hetken päästä ja keskitytään havainnoimaan mitä C tässä ohittaa ja ymmärtää ihmisen ja pelaamisen psykologiasta todennäköisesti väärin.
On mahdollista, että kymmenvuotiaalla on suurempi päämäärä, jonka toteuttamisessa monopoli on väline. Se on väline, jonka avulla hän saa viettää aikaansa isänsä kanssa, tehdä jotakin sellaisessa rajoittuneessa toimintovalikoimassa, asua sellaisessa väliaikaisessa toimijuudessa, joka tasoittaa ikä- ja kokemuseron sekä häivyttää sen merkityksen että toisen on kohta mentävä nukkumaan ja toisen tehtävä kotityöt loppuun, suunniteltava huomisen työpäivä ja aikataulut. Toimijuuden laatu on sellainen, missä pojan ei tarvitse ymmärtää eikä osata sellaisia konsepteja tai käsitteitä, joita hän ei ole vielä valmis käsittelemään ja joiden ansiosta pojalla saattaa jopa olla puhtaampi intuitiivinen näkemys siitä miten toimijuutta pitäisi harjoittaa. Itse menisin jopa niin pitkälle, että pohtisin onko pojalle jopa etua siitä, että hänen aivonsa vielä kehittyvät ja yksinkertaisen toimijuuden toteuttamiseen ei vielä sisälly koko arvopainolastia, joka hänen isällään on. No, olipa kuinka hyvänsä, kumpikin on saavuttanut immersion, missä arkimaailma on kadonnut ja he kohtaavat näennäisen tasavertaisina sekä toisilleen läsnäolevina olentoina. Ja kumpikin tiedostaa, että kamppailun pitäisi päättyä ja tasa-arvoinen jaettu hetki muuttuu arkielämän rooleiksi, missä toinen tietää ja päättä, toinen ottaa nallen kainaloonsa ja mönkii yläkertaan nukkumaan. Isä ei halua luovuttaa, koska pojalla on hauskaa ja koska pojalla on hauskaa on isällä hauskaa. Voin kuvitella isän esittämässä hyvää häviäjää, kauhistunutta vuokralaista osuessaan hotelliin ja riemua välttäessään ne. Tunteita, jotka muuttuvat todeksi, koska niiden heijaste pojasta on todellinen. Esittäminen on intuitiivista, eikä välttämättä tietoista toimintaa, se samalla suojaa isän arkiminän psyykettä. Molemmat ovat saavuttaneet immersion ja jos isä esittää, poika voi myös ottaa ilkeän pankkiirin roolin. Kumpikin edelleen näennäisesti ponnistelee pelin rajoitteita ja esteitä vastaan, mutta kamppailu on muuttanut muotoaan ja minä väitän, että pelin tarkoitus edelleen toteutuu.
Voin myös kuvitella C:n jyräämässä kerta toisensa jälkeen tyttärensä ylitse monopolissa, kunnes tytär kieltäytyy pelaamasta ja naapurin täti kertoo tyttärelle mikä on setäselittäjä ja naapurin setä käskee kysyä mitä tarkoittaa hybris.
Toinen asia mitä itse pitäisin todennäköisenä on, että ensimmäisissä peleissä poika on hävinnyt ja pehmentääkseen häviön aiheuttamaa mielipahaa tai hetkellisten epäonnistumisten harmitusta, isä on sanonut jotakin lohdullista tai puhunut ”hyvästä häviämisestä.” Tappio ja harmitus ovat opettaneet pojalle, että häviäminen ei ole kivaa ja väliaikaisista päämääristä ja toimijuuksista luopuminen täyden immersion jälkeen ei ole välitön tunteiden nollaus. Sen sijaan, että poika haluaisi jatkaa voittamista, hän saattaa hyvinkin haluta, että isä ei häviä ja tule katkeraksi tai vihaiseksi siitä hänelle, että hävisi tai jaettu hauskuus päättyi.
Minulla, vanhalla tädillä, on välillä vaikeaa myöntää, että hävisin Catanissa siksi, että kävi huono tuuri tai pelasin huonosti, sen sijaan että ajattelisin jonkun toisen pelanneen huonosti ja tuhonneen meidän molempien mahdollisuudet voittaa. Vihaan toisia pelaajia tai heidän typeryyttään pelin aikana ja rakastan toisia. Joskus rakkauden kohteesta tulee ensimmäinen vihollinen ja vihatusta liittolainen. Pelin jälkeen nollaaminen on kohtuullisen nopeaa, koska olen kokenut saman lukemattomia kertoja, mutta vähemmän pelanneilla ei tätä puskuria vielä ole. Tunteiden tunnistaminen, myöntäminen ja käsitteleminen ovat myös isoimpia asioita mitä ihminen opettelee koko ikänsä. Ne eivät katoa samassa hetkessä kun peli päättyy, mutta ne on helpompi käsitellä pelin kontekstissa, kuten C myös itse toteaa.
Monopoli on myös alunperin tarkoitettu peliksi – Land lord’s game, joka osoittaa kuinka vuokranantaja lopulta ajaa vuokralaisensa taloudelliseen ahdinkoon ja konkurssiin. Kapitalistisessa ihannemaailmassa vuokranantaja tajuaa, ettei näin kannata tehdä, vaan sujauttaa subventiona tai lahjoina riittävästi rahaa takaisin vuokralaiselle, jotta liikesuhde jatkuu ja vuokralainen kurjistuneena, mutta kiitollisena jatkaa elämäänsä, eikä pistä kiinteistöä remonttiin. Poika on selvästi sisäistänyt teoksen syvimmän sanoman ja toteuttaa taideteosta sen alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti. Peli päättyy kun isä tajuaa kamppailunsa turhaksi ja luovuttaa, sisäistäen samalla alkuperäisen taidevälineen päämäärän. Kyllä, tämä oli ironiaa ja sarkasmia.
Väliaikainen toimijuus on sinänsä mielenkiintoinen konsepti. Toimijuuden määrittelemisen C sopivasti ohittaa toteamalla, että hän käyttää sen yleistä määritelmää. Minä voisin yrittää määrittelyä toteamalla, että ”toimijuus” on käännös sanalle ”agency”, jolla yritetään kuvata tapaa, tarkoitusta ja menetelmiä, joilla pelaaja toimii pelissä.
Lautapelien säännöissä mahdolliset toiminnat (actions) ovat asioita, joita pelaaja toimijana vuorollaan toteuttaa. C on tarkoituksellisesti välttänyt käyttämästä sanaa rooli, koska sen sanan ”konteksti” eli sivumerkitykset antaisivat väärän kuvan pelaamisesta, jonka pitäisi kattaa pelit kalliokiipeilystä shakkiin. Tuntuisikin hullulta kysyä, että minkä roolin C omaksuu kiivetessään kalliolla?
Toimijuus on väliaikaista, koska se kestää vain pelisuorituksen ajan ja rajoitettua, koska se sisältää rajoitetun määrän mahdollisia tapoja toimia sääntöjen puitteissa pelin voittoehtoa tavoiteltaessa. Väliaikaiseen toimijuuteen sisältyy väliaikaisia arvoja, pisteet ovat tärkeitä, resurssit ovat tärkeitä ja tempo voi olla resursseja tärkeämpi. Toisen aseman heikentäminen, resurssien varastaminen tai tuhoaminen pelin sääntöjen puitteissa voi olla asia mitä et koskaan todellisessa elämässäsi tekisi, mutta voit pelin sisällä tehdä surutta tavoitellessasi pelin sinulle asettamia päämääriä. Ottaessasi pelin arvot, hyväksyessäsi sääntörajoitteet ja yrittäessäsi saavuttaa pelin päämäärät, ponnistelet esteiden ylitse ja kamppailet vaikeuksia vastaan epäoptimaalisella tavalla, vapaaehtoisesti – ponnistelupelaat. Ponnistelupelaamisesi muuttuu C:n saavutuspelaamiseksi, jos pelin voitto on oikeasti saavutus, joka edistää suurta päämäärääsi tai mahdollistaa päämääriisi pääsemisen. Esimerkiksi pokeriammattilaiset ja tennisammattilaiset pelaavat rahasta ja käyttävät paljon aikaa sekä energiaa maksimoidakseen voittoprosenttinsa. Saavutuspelaajia eivät motivoi kamppailu tai esteettiset arvot, vaan peli on väline tai työkalu voiton saavuttamiseksi. Ponnistelupelaajalle pelin voitto voi olla vain kirsikka kakun päällä.
Minä en ole samaa mieltä siitä, että pelatessa on tosissaan omaksuttava pelin päämäärät ja tehtävä kaikkensa saavuttaakseen ne – ”voittaakseen”, jotta voisi saavuttaa immersion tai toteuttaakseen pelin tarkoitusta. Kun on pelannut tuhansia kertoja erilaisia lautapelejä, tietää, että pelejä ei aina pelata ensimmäisellä, toisella eikä kolmannellakaan kerralla oikein. Joskus voi käydä jopa niin, että peliä on pelattu kymmeniä vuosia väärin ja pelattaessa ensimmäistä kertaa uusien ihmisten kanssa oikeat säännöt tulevat epämiellyttävänä yllätyksenä. Kokemus on kuitenkin ollut positiivinen – ainakin siihen asti.
Joskus lautapelien säännöt ovat myös sellaiset, että ne ovat lähtökohtaisesti puutteelliset tai ”rikki” ja saadaksenne aikaiseksi ”pelin”, joudutte tekemään tulkintaa. Hyvä peli on myös sellainen, mikä kestää useampia pelikertoja, eikä sitä ”ratkaista” välittömästi tai ”ratkaisu” voidaan korjata ”houserulettamalla” aina voittava ”meta” ulos pelistä. Parhaita pelejä ovat minulle usein ne, joiden sääntöjä lukemalla minulle ei välittömästi synny mielikuvaa siitä miten pelissä pitäisi toimia ja tavoitella päämääriä, vaan tasa-arvoisilta vaikuttavia vaihtoehtoisia polkuja on useita. Näiden polkujen tutkiminen itsessään tai ”tuotantokoneiden”/resurssipumppujen rakentaminen pelin sisäiseen maailmaan voi olla paljon palkitsevampaa kuin itse voiton tavoitteleminen. Joskus pelaan rikkoakseni pelin, muuttaakseni sen tarkoituksen toiseksi tarjotakseni itselleni ja muille vaihtelevan kokemuksen.
C:n esimerkki 1830:stä, missä pahantahtoiset toimijat tuhoavat asioita tavoitellessaan maksimaalista rahasummaa on vain yksi vaihtoehtoinen tapa pelata ja nauttia pelistä. Pelaaja voi myös keskittyä rakentamaan yhtä mahdollisimman hyvää yhtiötä ja rakentamaan sovussa mahdollisimman hyvää rataa ja ajoja yhtiölleen tai yhtiöilleen. Ja jälleen kyse on pelistä, jonka suunnittelija Tresham, ei tarkoittanut peliä pelattavan niin kuin sitä ihmiset pelaavat. Hän korjasi kauhuissaan 1830:n ”virheitä” tekemällä 1853:n, joka on leppoisa radanrakennuspeli, niin leppoisa, että sitä ei pelaa juuri kukaan.
En siis pidä ”ponnistelupelaamisen” määritelmästä, enkä lähtökohdasta, jolla pelaamisen motivaatiorakennetta perustellaan, mutta mitä hyvää ja uutta kirjassa on?
Ensimmäiset sata sivua voidaan tiivistää toteamalla: ”Pelit muodostavat toimijuuskirjaston tallentamalla toimijuuksia. Pelaamalla pelejä opimme uusia toimijuusmoodeja ja voimme testata niitä.” Esimerkkinä C pitää itseään, jonka shakin kurinalainen päätteleminen palautti hänet takaisin filosofian pariin, shakin toimijuus opetti hänet opiskelemaan filosofiaa. Itse lisäisin tähän tallentavaan kirjastomääritelmään myös paljon historiaa, arvoja ja ihan konkreettista taidetta. Jälleen ajattelen ensisijaisesti lauta-, rooli- ja videopelejä, joilla on usein oma kuvitteellinen maailmansa, jonka taustakertomus heijastelee vallitsevan yhteiskunnan arvoja ja kuvasto käsitystä siitä, miltä asioiden pitäisi pelissä näyttää ja tuntua. Mutta myös esimerkiksi jalkapallon säännöt ovat muuttuneet ja kehittyneet aikojen saatossa ja se mikä on pelissä sopivaa tai sallittua kertoo paitsi toimijuudesta myös ympäristössä vallinneista arvoista.
Pidin myös rahapelikoneiden ja immersion vaarojen esilletuomisesta. Pelaaminen on palkitsevaa ja palkinnot ovat peleissä pikaisia sekä helppoja reaalimaailman voittoihin nähden. Suunnittelemalla peli niin, että se jatkuvasti palkitsee ja vaatii huomiotasi, voi tehdä pelistä niin koukuttavan, että siitä ei helposti pääse irti. Kyse ei kuitenkaan ole enää ponnistelu- tai saavutuspelaamisesta vaan sijaistoiminnosta, missä aivojen palkitsemismekanismi on kaapattu vääriin tarkoituksiin. Samassa hengenvedossa olisi myös voinut mainita, että pelejä on käytetty ja käytetään masennuksen hoitoon, sekä pohtia miten tämä suhtautuu valittuun tarkastelukulmaan ja pelaamisen motivaatiorakenteeseen. Luvuissa 9 (Pelillistäminen ja arvojen haltuunotto) ja 10 (Pelien arvot) odotin kirjoittajan yhdistävän pisteet, mutta loikka jäi tekemättä, palaan näihin ja taiteeseen kirjoituksen toisessa osassa.
Fuula-täti 