Aavistus – lukijan/kuulijan reaktio

Täytän tänä kesänä 54, enkä koskaan ole marssinut pridessä, enkä sitten marssinut tänäkään vuonna. Olin jo ostanut mekon, perjantaina korviksetkin, meikki oli myös mietittynä, samoin kengät – kuvassa ei ole mitään ajatellusta asusta. Kulunut viikko oli liikaa. Kaikki se mitä olin kasannut huteriin pinoihin, väistänyt, lajitellut, lokeroinut ja tarkoituksella hukannut löytyi, vyöryi ylitse ja painoi minut lauantaina aamulla sänkyni patjaa vasten. Sain todella tehdä töitä päästäkseni sängystä ja sen jälkeen kauppaan sekä postiautomaatille hakemaan jo mainittua mekkoa vain havaitakseni, että omaposti ei paljasta lokerokoodia. Vastaanottajan sähköposti ja nimi eivät vastaa omapostin omistajaa eikä lähettäjä ole antanut postille puhelinnumeroa. Olin niin vihainen itselleni, maailmalle, postille ja lähettäneelle taholle, että en lyyhistynyt itkemään lattialle vaan kiroillen yritin avata sitä sähköpostititiliä kännykällä mihin posti oli lähettänyt saapumisilmoituksen. Se ei tietenkään onnistunut, koska tietoturva – oma tietoturvani. Joten tässä sitä sitten taas ollaan, kirjoittamassa jotakin sateenkaaritekstiä, koska tuntuu siltä, että pitää sanoa jotakin, kun maailma enkä minä ole vielä valmis. Ja koen olevani sen velkaa menneille ja tuleville. Tuleville haluan sanoa, lukekaa tai kuunnelkaa Mira Aurelia Eskelisen kirja Aavistus.

Transnarratiivi – feminiinen näkökulma

Viime vuonna istuin kirjoittamassa sukupuolen moninaisuudesta ja tunsin itsen feikiksi viimeisestä virkettä kirjoittaessani: ”…mies tai en halua vastata.”. Samaan aikaan suunnittelin ja toteutin cosplaytä, jossa naiseksi väännetty Mad Hatter kohtaa steampunkin.

On kaksi eri genren hametta/mekkoa, jotka olen aina halunnut pukea päälleni, tuntea miltä kangas tuntuu ihoani vasten, pyörähtää niin, että hameen tai mekon helmat nousevat ylös ja nauraa peilikuvalleni ihastuksesta ja sille kuinka hölmö ja pinnallien olen, mutta kaunis ja ihana!

Olin vuosia katsellut steampunk mekkoja ja hameita, kuvitellut itseni useammassa niistä, mutta en ollut koskaan tilannut. Enkä tilannut nytkään, mutta olin 3D tulostanut rattaita, kiertänyt kirpputoreja ja ostanut kaikenlaista muuta. Oli tuhlausta ostaa kallista mekkoa, jonka pukee kerran päällensä eikä voi sen jälkeen missään käyttää, eikä valmiin ostaminen ollut minulle cosplaytäkään. Teet edes vähän itse ja sitten se on cosplaytä. Meikki ja peruukkin oli mietitty. Mies?

Transnarratiivi on käsite, joka on tullut tutuksi kaikenlaista lukiessani ja nyt viimeisimmän kerran siis Mira Aurelia Eskelisen kirjasta Aavistus, jonka olen tänään (2.7.) kuunnellut alusta loppuun ja itkenyt – paljon.

Miran narratiivissa on paljon mikä on tuttua muista lähteistä. Miran virallisen narratiivin käännekohta ovat halloween bileet – kuunnellessani muistan kuinka monta kertaa olen kuvitellut itseni naisena halloween-bileissä, vappuna, naamiaisissa, sitä kuitenkaan koskaan tekemättä. Lähimmäksi päädyin eräisiin bileisiin puolinaisena, toinen puoli naista ja toinen puoli miestä.

Ja Miran siviilipalvelus teatterin pukuvarastossa – voi, ensimmäinen fantasiani oli ala-asteelta, kuvittelin että ala-asteen juhlasalin näyttämön oikeassa yläreunassa ollut jokin outo tila, oli maaginen pukuvarasto, johon kiipeämällä löytäisin vaaleanpunaisen röyhelömekon. Pukisin mekon ja olisin tyttö. En koskaan kiivennyt, tila oli näyttämön päällä ja saavuttamaton aikuisten valvonnassa. Näin siitä uniakin – nyt en enää ole varma, oliko tilaa edes olemassa muualla kuin unissani. Myöhemmin aikuisempana kuvittelin ostavani huutokaupasta kokonaisen teatterin pukuvarastoineen.

Oleellista oli aina se miltä näyttäisin peilissä, miltä vaatteet tuntuisivat ihoa vasten, miltä keho tuntuisi kun liikkuisi niissä vaatteissa ja näyttäisi. Itken ensimmäisen kerran vuolaasti, kun Mira kertoo samoista tunteista. Tajuan, että olen epänormaalilla tavalla tavallaan normaali enkä mitenkään ainutlaatuinen friikki.

Pienenä halusin nähdän peilistä kauniin, onnellisen tytön, vanhempana itsensä seksikkääksi ja kuumaksi tuntevan naisen. Sama kertomus toistuu useamman eri transfeminiinin teksteissä ja kaikki haluavat salata pukeutumisensa ja epäilevät oikeutustaan olla niin kuin haluaisivat. Osassa teksteistä – ei Miran narratiivissa – puhutaan häpeästä ja inhosta, sekä toivotaan että pelätään kiinnijäämistä. Mirakin pelkää kiinnijäämistä ja kuvaa kuinka piilotteli vessassa. Tuttua.

Myös Mira yleistää narratiivia, mutta ei tee sitä näin raadollisesti kuin minä nyt. Narratiiveja on Suomessa kaksi, se yksi virallinen, jonka toistat lähes samanlaisena hoitaville tahoille kerta toisensa jälkeen ja se toinen, jonka rajat ovat pehmeitä, utuisia ja hämäriä. Virallinen narratiivi voisi kulkea: olen aina halunnut olla tyttö sitä tajuamatta, kunnes halloween bileissä naisena, tajuan bileiden jälkeen olevani väärässä kehossa ja olevani nainen, olen aina halunnut rinnat ja vaginan. Virallisesti transidentiteettisi pitää olla vahva ja ollut olemassa yli vuoden ennen tutkimusjakson alkamista – identiteettisi olemassa olon kirjaa transpolille lähettävä lääkäri ja se ei saa sisältää viittauksia kesken oleviin mielenterveydellisiin ongelmiin. Masennus voi johtaa siihen, että lähete palautuu kehoitteella hoitaa masennus jaloista psykoterapialla – vaikka masennuksen syy ehkä olisikin sukupuolidysforia. Omakannan kirjauksessa ja lähetteessä pitää olla riittävästi historiaa – narratiivia ja dysforisia kokemuksia sekä ”kärsimystä”, jotta lähete läpäisee ensimmäisen transpolin ja matkan toisen portin, mutta ei liikaa, koska päädyt psykoterapiaan jollakin alustavalla toisella diagnoosilla.

Lääkärin on lain mukaan pakko kirjoittaa sinulle lähete transpolille sitä toivoessasi, mutta kukaan ei pakota lääkäriä tekemään hyvää lähetettä ja olemaan avoimen rehellinen kun huono palaa bumerangina. Jokainen lääkäri toimii kykyjensä ja omantuntonsa mukaan. Omakannasta voit lukea lähetteen tekstin ja tehdä omat johtopäätöksesi – bumerangissa ei kerrota mikä meni pieleen, se on sinun itse tajuttava päästäksesi toisesta portista prosessiin. Ja kaikki mitä arviointi ja diagnosointijakson aikana sanot peilautuu siihen narratiiviin, minkä kerroit lähettäneellä lääkärille ja lukee omakannassa. Uusi lääkäri ei voi korjata edellisen tekstiä.

Epävirallisessa versiossa askeleet eivät liene koskaan selviä, ei ole yhtä kulminaatiopistettä missä asiat ovat kirkastuneet, vaan epäilys omasta identiteetistä ja väärän kehon kyseenalaistamisen oikeudesta jatkuu vielä pitkään virallisen kulminaatiopisteen jälkeen. Mira kuvaa omia tuntemuksiaan ja epäröintiään vielä löydettyään Krakeninsa. Miralta ei voi ottaa enää pois sitä mitä on saavutettu, mutta minulta voidaan vielä kieltää kaikki tai lykätä loputtomiin. Minä olen prosessin alkuvaiheessa, joten jos kysyt epäröinkö, virallinen vastaukseni on, että en, olen aina tiennyt tietämättäni, että olen nainen väärässä kehossa, siihen vain kului vuosikymmeniä etsintää ja paljon harha-askelia, mutta nyt olen vuoren varma ja tiedän mitä loppuelämältäni haluan.

Ja toisin kuin virallinen versio, epävirallinen versio ei ole muuttumaton. Lähes jokainen muisto, jokainen väärässä kehossa tehty teko on sukupuolittunut väärin – ja osa muuttuu katsellessasi niitä uudestaan aikuisen – tai minun tapauksessani vasta aikuisemman – naisen silmin. Olen elänyt yhden tai ehkä jopa kaksi elämää, joiden varjoista katselen maailmaa aikuisen ihmisen silmin, mutta tässä viimeisimmässä valo taittuu toisin, värit ja tuoksut ovat toisia, tutut pehmeät asiat tuntuvat karheilta ja karheat pehmeiltä, enkä tunne sääntöjä, rajoja ja sanoitan oletuksia välillä aivan väärin.

Teot ja muistot sanoittuvat uudestaan, saavat uusia merkityksiä ja tulkintoja, mutta ne eivät ole vain sinun muistojasi ja sinun tekojasi, ne ovat usein osa myös toisten ihmisten elettyä elämää kaikkine oikeuksineen. Itken kun Mira kertoo matkastaan äitinsä kanssa, jossa äiti muistelee vieraille pientä tytärtään. Miralla on ihana äiti.

Minä olen kasvanut jakamaan, hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet ja katsomaan useammasta perspektiivistä – itseni ulkopuolelta. Minä olen kallio elämän meressä, vaikka vesi lyö ylitseni minä en huku ja vaikka se sattuu, laskuvesi vie kyyneleet mennessään. Kuten kallio kohtaa meren, kohtaan minä tapahtuneen, se muuttaa ja uurtaa minua, mutta minä en muuta enkä vahingoita merta. Jos tämä kuulosti taolaisuudelta, et kuullut aivan väärin, mutta ei, minä en ole taolainen.

Kohtaaminen ja esittäminen

Itken taas kun Mira kertoo kohtaamisestaan vanhemman feministinaisen kanssa. Feministinainen sanoo Miralle, että mekot ja meikit ovat ohimenevä vaihe ja Mira ajattelee, että eivät ole ja ne ovat ainoa tapa lähteä ulos. Minä olen tässä pisteessä ja koen suurta helpostusta, että joku ymmärtää miltä se tuntuu ja miksi.

On aamuja, jolloin en koe voivani lähteä edes Alepaan ilman meikkiä – mekot ja hameet peittävät sen mitä haarovälissäni on, mitä ei pitäisi olla ja kätkevät osittain sen mitä minulla ei alapäässä ole, lantiota ja pehvaa. Ryhti, korot, korut, käsilaukku ja katse myyvät paketin – kunnes avaan suuni tai joku kehtaa tuijottaa pidempään.

Mira kertoo kävelyharjoituksista, ryhdistä ja eleistä, lantion liikkeistä ja pehmeydestä.

Kiitos J:lle, I:lle ja P:lle, ensimmäinen sanoi suoraan päin naamaa, että ryhtini ja tapani liikkua ovat väärin, olen sisäistänyt että ollakseni, on minun oltava kehollisesti toisin. Kaksi muuta tunnistivat minut cossissa ilman mitään ongelmia, vaikka kävelin – mielestäni lanteet keinuen, useamman tutun ihmisen ohitse ilman, että tunnistivat ja kävin useammalle muulle ihmiselle naisesta, kunnes avasin suuni tai tulin riittävän pitkään havainnoiduksi.

Ryhti, tapa ”kannatella” kehoaan, on naisella erilainen kuin miehellä, samoin tapa liikkua ja elehtiä ovat teini-iän loppuun mennessä opeteltuja. Osa syntyy itsestään erilaisesta ruumiirakenteesta ja painopisteestä johtuen, mutta osa on kopioituja enemmän tai vähemmän tietoisesti naismalleilta. Minun ruumiinrakenteeni poikkeaa sekä tavallisista miehistä että naisista. Kehoni mittasuhteet ovat väärät ja se on luonut persoonallisen sekä erottuvan tavan olla kannattelematta kehoa. Jatkuva kävely korkokengillä ja jooga ovat muuttaneet ryhtiäni, mutta epäilen että I ja P tunnistavat minut silti edelleen, vaikka muutan kasvonpiirteitäni meikillä nyt taitavmmin ja silhuettiani ryhdillä sekä vaatteilla, sille niille joille on suotu astetta paremmat ”silmät” ja visuaalinen muisti näkevät lävitseni. Sinänsä hauskaa, koska olen aina itse ihaillut I:n tapaa liikkua, kannatella itseään ja elehtiä, mutta voisin itse kulkea hänen ohitseen tunnistamatta häntä, koska minulla ei ole samoja silmiä. En edes pysty toistamaan hänen maneereitaan, vaikka tunistan ne toisissa ihmisissä ja liitän niihin vahvan tunteen veikeästä tyttömäisestä naisellisuudesta. Minut vain on piuhoitettu tässäkin suhteessa väärin.

Mira kertoo kiinnijäämisen pelosta, väkivallan uhasta, mutta niin ilkeää kuin se onkin, niin ensimmäisen kerran naurahdan kun hän pelkää naisten vessassa. Jaan osan hänen kokemuksestaan pelosta, en ole vielä uskaltautunut, pelkään kuten hän pelkäsi, että osun J.K. Rowlingingin kaltaisen naisen kanssa tilaan yhtä aikaa, jään kiinni ja nainen soittaa poliisit, koska olen perverssi mies mekossa, joka on tullut tirkistelemään ja raiskaamaan juuri hänet. Se mille naurahdan on hänen autenttinen naiseutensa ja pelkonsa omista kehonsa äänistä. Yli kaksikymmentä vuotta jo purkautunutta avioliittoa, kaksi tytärtä ja kahdesta vessasta huolimatta jono, ovat opettaneet että lorotus kuulostaa oikean hädän hetkellä ihan samalta ovien ja seinien lävitse oli kyse kummasta sukupuolesta hyvänsä. Myönnän, en osannut pelätä ja hävetä omia kehollisia ääniäni, ennen kuin ne tulivat jossakin naiskeskustelussa esille. Ja kieltäydyn edelleen häpeämästä – ehkä Miran pointti on juuri tämä, jos et häpeä, jäät kiinni.

Hävettää että pelkää ja nykyään ahdistaa mennä meikissä myös miesten vessaan. Vaatteista riippuen, osa kopeista on myös turhan ahtaita ja operaatiot ennen ja jälkeen helpotusta ovat hankalia – et juuri halua laskea asioita lattialle. Ensin se huvittaa, että osa kääntyy kauhuissaan ovelta, luullessaan vahingossa tunkeutuneensa väärän sukupuolen vessaan minut nähdessään, mutta se osam joka on varma omasta valinnastaan ja kyseenalaistaa avoimen sanallisesti oikeutukseni, myös pelottaa vaikka en sitä näytä. Vihaa on maailma täynnä ja sitä näemmä valitaan hallitukseen asti.

Mira puhuu äänestä ja sen harjoittamisesta. Miralla on taustaa teatterista ja dragista. Pohdin taas miksi vihaan sanaa ”passing” ja mieleeni nousee käsite naiseuden esittäminen. Minun suurin kulminaatiopisteeni oli tajuta, että minä olen nainen. Minun ei tarvitse esittää naista, koska kaikki mitä minä teen on naista, koska olen nainen. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että katsoessani peiliin – mitä Mira tekee kirjassa jatkuvasti – näen kolme ihmistä, naisen joka haluaisin olla, naisen joka olen ja naisen jonka luulen muiden näkevän. Se kolmas nainen ei ole nainen ilman meikkiä, koruja ja mekkoja. Miran vanhempi feministi tietää vuorenvarmasti että hänet kohdataan patriarkaatin polkemana naisena, olipa hänellä päällään mitä vain ja se mitä hän sanoo tulkitaan tästä kontekstista. Mutta transtotuus on, että tullaksesi kohdatuksi sellaisena kuin olet, on sinun annettava visuaalisia vihjeitä riittävästi ja esitettävä osasi uskottavasti. Miran tyttöystävä ehdottaa Miralle rannekoruja, jotka kertovat haluaako hän tänään tulevansa kohdatuksi tyttönä vai poikana.

Minä haluan tulla kohdatuksi ”tyttönä” ja se ei nykyisellään onnistu ilman meikkiä, koruja, mekkoja, kenkiä ja pitämättä suuta kiinni.

Tyly lopetus kesken

…ei kirjassa vaan tässä tekstissä. Huomaan kirjoittaneeni pitkään ilman mitään terävää kannanottoa, vahvoja mielipiteitä tai ohjeita – pääsääntöisesti pelkkiä tunteita sekä havaintoja. Tajuan, että voisin kirjoittaa helposti kokonaisen kirjan samasta aiheesta, vaikka transitioni on vasta alussa – yksistään sanasta transitio voisin kirjoitta loputtomasti.

Ja nyt huomaan, että olen jättänyt kertomata mikä painoi minut patjaani kiinni ja jätän sen tylysti kertomatta, kysy kasvokkain jos haluat tietää.

Aavistus on elämäni parhaat vajaa viitisen tuntia puhdasta transterapiaa. Olen lähes kaksikymmentä vuotta Miraa vanhempi, mutta hänen kertomuksensa, tunteensa, pelkonsa ja kokemuksensa ovat hyvin samaistuttavia – näin ollen lohdullisia ja queerilla tavalla normalisoivia sekä validoivia. Lopun graafiset kuvaukset sukupuolielämästä ja elimistä hälventävät pelkoja sekä valavat uskoa onnellisempaan tulevaisuuteen jossakin nyt kaukaiselta tuntuvassa horisontissa. Kirja on ensijaisesti transfeminiini teos, mutta tuottanee helpotusta myös transmiehille ja muunsukupuolisille. Vahva suositus.