Suorittamatta ainuttakaan sukupuolentutkimuksen kurssia voi sujuvasti, ja lonkalta, setälöytää ja -selittää kolme toisensa leikkaavaa sukupuolta. Nämä kolme sukupuolta ovat: havaittu, koettu ja esitetty sukupuoli. Suomessa nämä kolme sukupuolta konkretisoituvat kahtena valtasukupuolena: uskottuna ja juridisena. Molemmat valtasukupuolet ovat binäärisiä, eli kaksiarvoisia. Jumala loi miehen (versiokoodi 0) ja naisen (versiokoodi 1). Juridisessa sukupuolessa henkilötunnuksen viimeinen parillinen numero tarkoittaa naista ja pariton numero tarkoittaa miestä. Molemmat valtasukupuolet ovat käsitteinä ongelmallisia, mihin puututaan tekstin myöhemmässä vaiheessa useasti. Lukuvaivojasi vähentääkseni totean, että tässä oli jo riittävästi vetää herneet nenään ja vain pahempaa on luvassa. Voit siis huoletta teilata minut lukematta loppuja. En myöskään ole filosofi, teologi, biologi, enkä aivotutkija, joten jos jaksat lukea ja huomaat virheitä, otan mielelläni vastaan myös rakentavaa palautetta.
Havaittu sukupuoli
Aamuni alkoi perjantaina bussipysäkillä imartelevasti. Astuin ulos bussista Siilitien metroasemalla ja katsoin pysäkin penkiltä seisomaan nousevaa miestä kasvoihin. Mies pukahti karjumaan jotakin mikä kuulosti sanan: ”huora”-alulta, mutta muuttui äkkiä eläimelliseksi älämölöksi.
Minulla on kuulemani mukaan äitini kauniit sääret, tätä kehua en tosin ole kuullut yli kahteenkymmeneen vuoteen, ja lähes karvattomat sääreni vilkkuivat vaaleina, mustan ja lyhyen hameeni alta. Olin lakannut pitkät kynteni neon-väreillä ja korvakoruni olivat huomiota herättävät. Hiukset ovat lyhyehköt ja androgyyniset. Oli siis teoriassa mahdollista pitää minua naisena, hyvin nopealla vilkaisulla. Ja kun sateenkaaren värit sisältävät kynnet osoittavat tukea syntiselle homostelulle – pikahavainnosta seuraava ”suvakki-huora” on toki yksi mahdollinen virhetulkinta. Lähempi tarkastelu olisi tietysti paljastanut, että musta hame on kiltti, jonka valtavia sivutaskuja useampi luomunainen on kadehtinut. Korvakorut ovat kaksiosaiset, niissä on pieni pääkallo edessä ja takaosan muodostavat pitkät torahampaat. Naamani on kuin Naantalin auringon jäljiltä asvalttia hionut lattea höyläämätön suorakulmio, joka vaatii isomman kasan meikkiä kunnon korostuksilla ja varjostuksilla näyttääkseen maksullisia palveluja tarjoavan naisen tavaramerkiltä. Puutteita on myös lantion, pakaroiden ja rintavarustuksen suhteen. Mutta kiva kumminkin, kun piti minua niin nättinä, että olisin käynyt naisesta ilman pakkelia ja täytteitä.
Havaittu sukupuoli on siis yksi käsite, joka voi johtaa harhaan, sekä vaikuttaa suoraan havaitsijan tapaan toimia. Oikeampi huuto olisi ollut ”vitun hintti” tai ”vitun homo”, mihin minulla on valmisteltu vastaus. Samoin on siitä seuraavaan potentiaaliseen väkivallan uhkaankin. Tähän reaktioon en kyllä osannut lonkalta mitenkään suhtautua, niin kuin ei huutajakaan, jonka takia huudetun sanan loppu varmaan muuttui urosapinan paritteluhuudoksi ja kävelin metroasemalle ainoastaan hätkähtäen.
Yhteiskunta on vuosisatojen saatossa luonut lukemattomia sääntöjä ja normeja sille miten miestä ja naista kohdellaan, puhutellaan ja lähestytään. Eri uskonnoilla, ihmisryhmillä ja kulttuureilla sääntöjen määrä ja laatu vaihtelevat, mutta tärkein yhteinen tekijä on sovellettavan säännöstön valinta binääriseen sukupuolihavaintoon perustuen. Säännöstöön myös sisältyy oletuksia ja arvotuksia; havaintojesi perusteella olet joko ”parempi” tai ”huonompi” kuin havaitsemasi kohde. Säännöstöön vaikuttavat tietysti myös muut ulkoiset piirteet ja pukeutuminen. Suurin osa tästä säännöstöstä on niin syvällä ja niin automaattista, että sitä ei tiedosteta, vaikka se vaikuttaa käyttäytymiseesi erittäin oleellisesti.
Uskoakseni säännöstö, normisto ja oletukset ovat yksi sellaisia aiheita, joita käsitellään sukupuolentutkimuksessa ja usein feministisestä näkökulmasta. Esimerkiksi minä miellän, että intersektionaalinen feminismi on parhaimmillaan tämän säännöstön ja arvottamisen tiedostamista, jonka kautta pyritään oman säännöstön uudelleenohjelmointiin siten, että turhista oletuksista paremmuudesta tai huonommuudesta luovutaan. Pahimmillaan intersektionaalinen feminismi on kuoppakilpailu, jossa ”paras ihminen” on se, joka avoimesti pyytää anteeksi kaikilta, joiden suhteen on etuoikeutetussa asemassa ja osoittaa syyttävällä sormella kaikkia vähemmän valveutuneita kansalaisia. Selvyyden vuoksi todettakoon, että en pidä itseäni intersektionaalisena feministinä.
Se että sukupuolihavainto on väärä, on erittäin noloa. Se on niin noloa, että fundamentalistimuslimimiehet kasvattavat pitkän parran ja naiset pukeutuvat kaikki muodot kätkeviin kaapuihin. Parrakas kaavuton kaveri on mies ja kaapuhiippari on nainen. Se on niin noloa, että jotkut väärältä sukupuolelta näyttävät ihmiset menettävät henkensä, koska joku erehtynyt menetti kasvonsa ”lankeamalla” väärennökseen. Se on niin noloa, että vähintäänkin on pakko huutaa haukkumasanoja, jos ei pura tuntojaan fyysisen väkivaltaan. Vähintäänkin pitää kertoa että toinen rikkoo maailmanjärjestystä ja joutuu helvettiin. Miksi se on noloa? Väitän että perimmäinen syy on ”likaisissa” ajatuksissa, joista seuraa oman seksuaalisen identiteetin uudelleen arviominen – ja tästä seuraava pelko siitä, että siirtyy meistä niihin. En käsittele seksuaalisuutta tämän pidemmälle tässä jutussa, voi olla että kirjoitan toisen jutun, jossa avaan tätäkin ajatustani pidemmälle ja voi olla että en kirjoita, kaikki riippuuu tämän jutun saamasta palautteesta.
No, oletetaanpa että ihmisellä on selkeästi synnytysponnistuksiin sopiva lantio ja hänellä on näkyvät rinnat, eikä hänen naamansa ole nähnyt Naantalin tai FSBn kellarin aurinkoa. Aiempien havaintojen perusteella, tilastollisesti, kohde on todennäköisesti nainen. Valitettavasti sukupuolta ei oikeasti voi nähdä vain päältäpäin, ei vaikka parantaisi resoluutiota, raottaisi vyötärönauhaa, nostaisi hameenhelmaa ja kurkistaisi kohden tapahtumahorisonttia. Murrosiässä olin ylipainoinen ja minulla oli erään ”tarkkanäköisen” poikaoletetun mielestä tissit, eli olin tyttö – minkä takia en erityisesti odottanut sisäliikuntaa erään rinnakkaisluokan kanssa.
Siinä vaiheessa kun suurin osa valtauskonnoista digitalisoi sukupuolet, tapahtumahorisonttiin kurkistettiin yleensä siinä vaiheessa kun uusi tulokas putkahti maailmaan. Jos tulokkaalla ei ollut letkua, tulokas oli tyttö ja jos oli, niin tulokas oli poika. Aikanaan ei tunnettu käsitettä intersukupuolisuus, suureksi osaksi siksi, että mikään havaintoväline ei oikeastaan kyennyt katsomaan pintaa syvämmälle. Jos tulokas oli onnekas, hänelle arvottu sukupuoli oli sopiva ja myöhemmistä murrosiässä tapahtuvista yllättävistä muutoksista huolimatta hän eli osana yhteisöä elämänsä loppuun – tosin todennäköisimmin viimeistään tässä vaiheessa osa yhteisöä harkitsi tehdaspalautusta tai kunniaa liittyä niiden yksilöiden joukkoon, jotka uhrattiin jumalille.
Nykyisillä poppatohtoreilla on paremmat lelut. Sukupuolta voidaan arvioida ja havainnoida ennen syntymää, sekä syntymän jälkeen pintaa syvemmältä. Voidaan myös tehdä korjauksia, jotta yksilölle saadaan hyvällä omatunnolla annettua parillinen tai pariton henkilötunnus vanhempien toiveiden mukaisesti. Ongelmia kumminkin tulee ja viimeistään murrosiässä teini joutuu pohtimaan kuuluuko niihin vai noihin, eikä pahimmassa tapauksessa löydä kotiaan kummastakaan ryhmästä.
On myös järkeenkäypää kuvitella, että jos mutaatio tuottaa vääränlaista putkistoa, voi se myös tuottaa perusohjelman, joka ei ole yhteensopiva luodun putkiston kanssa. Aivotutkimus on havainnut aivoissa tilastollisesti ”naisellisia” ja ”miehisiä” piirteitä, mutta niistä ei voi luotettavasti päätellä henkilön sukupuolta, sen sijaan henkilön ominaisuuksia sekä taitoja kyllä. On naisia joiden aivot näyttävät miehisiltä ja päinvastoin. Sukupuoli ei siis ole nykyisillä laitteilla eikä menetelmillä määritettävissä ”oikeaksi” taikka ”vääräksi”, kuulematta sitä olentoa joka kehoa asuttaa. Tästä myös päästään helposti ajatukseen missä voidaan kuvitella yksilö, joka ei kuulu kumpaankaan sukupuoleen tai kuuluu molempiin. Historia tuntee lukuisia ihmisiä, joiden käytös ja tapa toimia osana yhteiskuntaa on ollut tyypillistä toiselle sukupuolelle, vaikka anatomia on heidät luokitellut miehiksi tai naisiksi.
Jostakin syystä sukupuolidistinktio on niin tärkeä edelleen kaikille valtakulttuureille, että sen luoman säännöstön menettämisen katsotaan rikkovan maailmanjärjestyksen ja johtavan kadotukseen. Minulle tämä edustaa arvoliberaalina ongelmaa, sillä en koe, että se on minulta pois jos joku ilmoittaa olevansa nainen, vaikka omaa puolimetrisen parran tai ilmoittaa olevansa mies vaikka omistaa rinnat. Eikä sekään ole minulta pois, jos joku ei tunne kumpaakaan ääripäätä omakseen. Juridisesti en näe mitään ongelmaa sukupuolen poistamisesta lakitekstistä ja virallisista asiakirjoista, mutta ymmärrän miksi se voi jotakuta toista häiritä. Uskovat ovat asia erikseen, itse en keksi ainuttakaan oikeudennmukaisena pitämääni todellisuutta, jossa kaikki uskovat kokisivat sen samoin.
Koettu sukupuoli
Ihmistaimen varhaisella metrillä hänelle syntyy ”tietoisuus” itsestä, kyky erottaa mikä on minua ja mikä ei ole. Tämäkään jako ei ole binäärinen, eikä siis näin ollen ongelmaton, mutta käytännössä riittävän tarkka. Lainatakseni Marcus Chown kirjan ”Maailma pähkinänkuoressa: Kaiken ymmärtämisen käsikirja” alun kolmea lausetta: ”Luulen olevani minä. Mutta en ole. Olen linnunrata.”, totean että siinä missä Marcuksen kirja jatkuu kertomalla kansantajuistetusti miksi biologisesti et ole sinä, vaan linnunrata, ollaan vasta käsitelty puolet ongelmasta. Tällä hetkellä aivotutkimuksen ja tekoälytutkimuksen vallitseva käsitys on, että se mikä olen minä, asustaa aivoissani, on fyysinen juttujuttu, eikä jokin aineeton juttu niin kuin suurin osa uskonnoista antaa ymmärtää, mutta mitä se on, on edelleen ”Ilmassa”. Oleellista sukupuolikokemuksen kannalta on kuitenkin jako minään ja ei minään. Jakona se on myös toinen koetun maailman jaoista, joka on universaali.
Toinen oleellinen ja universaali jako ovat jaot ”meihin” ja ”niihin/heihin/teihin”. Opittuaan, että on olemassa jako minä ja muut, ihminen oppii että on olemassa ihmisryhmiä, joilla on omat sääntönsä ja suhteensa. Usein ensimmäinen ryhmä, jonka lapsi muodostaa ja käsittää on ”perhe”. Ja toivottavasti lapsi kokee heti, että perhe on ”me” ja perheen ulkopuoliset ovat ne, eikä toisinpäin. Ryhmässä havaitaan olevan erilaisia ihmisiä, joilla on erilaisia rooleja, tapoja käyttäytyä ja ryhmän jäsenet kohtelevat toisiaan eri tavoin. Lapsi oppii osittain matkimalla ja pohtii mikä hänen paikkansa ryhmässä on, sekä mikä hänestä tulee. Osa tätä pohdiskelua ja kokemusta on sukupuoli-identiteetti. Tyypillisimmin pohdiskellaan olenko minä ”nainen” vai olenko minä ”mies”? Moni ohittaa tämän vaiheen ilman isompia ongelmia ja toteaa olevansa sinut anatomisen sukupuolensa kanssa ja siirtyy ratkomaan mielestään isompia ongelmia. Osa ei, he eivät koe kuuluvansa sosiaaliturvatunnuksensa ilmaisemaan juridiseen sukupuoleen, vaan kokevat kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen tai johonkin muuhun jengiin, jolle ei vielä, kokijan universumissa, ole ”nimilappua”, eli haku deklaratiivisesta muistista ei tuota osumaa.
Ihmisen aivoissa on aistiärsykkeistä – hermopalautteista – piirretty kuva kehosta. Kun palautteet puuttuvat, kuva muuttuu ja jossakin tapauksessa palautteet saattavat olla ristiriitaisia. Lääketiede tuntee useampia tapauksia, jossa potilas kokee inhoa kehonsa sukupuolta ilmaisevia ulokkeita tai putkistoa kohtaan, jolloin voidaan ajatella että sisäänpiirtynyt kuva ei vastaa todellisuutta tai kuvan heijasteet eivät vastaa koettua todellisuutta. Tätä kutsutaan sukupuolidysforiaksi. Ihminen ei yksinkertaisesti koe kuuluvansa siihen kehoon, joka on tätä sukupuolta. Onneksi nykylääketiede mahdollistaa korjaukset. Ilman ammattilaisten suorittamia korjauksia voi ihminen tehdä operaatioita omatoimisesti, kuolla komplikaatiohin tai mieluummin tappaa itsensä, kuin elää jonkun muun kehossa. Henkilöä, jonka sukupuoli on korjattu kutsutaan yleisesti transmieheksi tai transnaiseksi, joka minusta on yleiskielessä ja arkielämässä täysin tarpeeton distinktio. Lääketiede on korjannut luonnon virheen niin hyvin kuin on mahdollista ja henkilö on nyt mies tai nainen, eikä aiempi historia kuulu muille. Lääkäreille ja hoitohenkilöstölle tämä distinktio on toki edelleen tarpeellinen.
Kaikki väärään kehoon syntyneet eivät koe vahvaa sukupuolidysforiaa, joten he eivät välttämättä halua käydä lävitse fallo- tai vaginoplastiaa, mutta saattavat haluta muita korjauksia kehoonsa. Korjausten tarkoituksena on useimmiten vahvistaa sukupuolihavaintoa sekä yhteenkuuluvuutta koettuun sukupuoliryhmään. Jos hankit rinnat, haluat että sinut kohdataan naisena, sinuun sovelletaan naisiin liittyviä sääntöjä ja naiset kokevat sinun olevan osa ”me”-jengiä. Tai sitten korjausten tarkoituksena on vahvistaa kuulumattomuutta kumpaankaan binääriseen sukupuoleen ja osoittaa että et ole kumpaakaan tai olet molempia – olet transgender.
Lievin tapa tuntea sukupuolidysforiaa on tuntea ajoittain oman sukupuolensa vääräksi ja toivoa olevansa toista sukupuolta.
Koettu sukupuoli sisältää siis kehollisia kokemuksia ja sosiaalisia kokemuksia. Täysin maallikkona, lonkalta, tähtäämättä ja läpällä heitän näillä perusteilla väitteen, että sukupuoli on kvalia. Ja koska se on kvalia, se ei voi mitenkään olla binäärinen, eikä se ole kokemuksena täysin jaettavissa.
Esitetty sukupuoli
Juridisia miehiä, jotka pukeutuvat mekkoon, meikkaavat ja ottavat tarkoituksellisesti hetkellisesti naisen roolin, kutsutaan useimmiten transvestiiteksi tai ristiinpukeutujiksi. Juridinen nainen, joka sitoo rintansa, liimaa parran naamaansa ja käyttäytyy ajoittain kuin mies, on myös transvestiitti tai ristiinpukeutuja. Pukeutumisen tarkoituksena on ilmaista halua kokea itsensä ja tulla kohdatuksi, toisena binäärisenä sukupuolena. Transvestiitit eivät lähtökohtaisesti halua elää jatkuvasti toisessa sukupuolessa, eivätkä lähtökohtaisesti halua korjata veitsellä sukupuolensa ulkoisia piirteitä. Osa kokenee jonkinasteista sukupuolidysforiaa, mutta pääsääntöisesti halutaan vapaalle omasta alkuperäistä sukupuolesta. Esittäessään toista sukupuolta ristiinpukeutujat eivät parodioi tai ivaa kohdesukupuoltaan, vaan haluavat olla uskottavia tavallisia vastakkaisen sukupuolen edustajia. Suurin osa haluaa kokea tulevansa hyväksytyksi hetkellisesti toisen sukupuolen ”me”-ryhmään.
Esittämisen ja siihen liittyvän pukeutumisen taiteellista muotoa kutsutaan dragiksi. Osa dragistä sisältää tarkoituksellisia ylilyöntejä ja korostettuja sukupuolitettuja maneereja. Dragiin ei välttämättä liity mitään kokemuksia väärästä sukupuolesta, vaan ainoastaan halua ilmaista taiteen keinoin sukupuolioletuksia ja -ominaisuuksia. Drag-artisti voi kuitenkin olla ristiinpukeutuja tai kokea sukupuolidysforiaa, jota lieventääkseen ”harrastaa” dragia.
Osa ristiinpukeutujista kokee olevansa transgendereitä, eli molempia sukupuolia tai jotakin siltä väliltä.
Osa rikkoo sukupuolirooleja tarkoituksellisesti, kapinoidakseen sukupuolistereotypioita tai binääristä sukupuoliroolia vastaan omaamatta minkäänlaista transidentiteettiä – heitä eivät niinkään häiritse heille määritelty juridinen tai uskottu sukupuoli vaan siihen liittyvä sääntö- ja oletusrakenne. He haluavat että heidät kohdataan yksilöinä, heidän ehdoillaan ja arvoillaan ilman oletuksia.
Jos et vielä vetänyt herneitä nenään, yhteenveto
Arvoliberaalina katson, että jokaisella tulisi olla oikeus ilmaista sukupuolikvaliaansa parhaaksi katsomallaan keholla ja tavoilla – niin kauan kuin ilmaisu ja tavat eivät ole pois joiltakin muilta.
Se onko parrakas peniksellinen nainen pois naisilta tai isotissinen vaginallinen mies pois miehiltä, on enemmän kysymys siitä keitä kumpaankin sukupuoliryhmään nyt luokitellut haluavat ryhmäänsä lukea ja millä reunaehdoilla, sekä kuvitelmista minkälaisia sukupuoliryhmät ovat. Katoavatko ryhmien kuvitellut ja koetut edut, jos niissä on vääränlaisia ihmisiä? Menevätkö maailmankirjat sekaisin jos selkeät ryhmät katoavat? En usko, maailmassa ainoat pysyvät ovat kaaos ja muutos.
Minä en ole koskaan kokenut kuuluvani täysin ryhmään, jota kutsutaan miehiksi, mutta en myöskään usko, että kelpaisin naisten ryhmään – vaikka joka kerran kun Ano Turtiainen tai Teuvo Hakkarainen avaavat suunsa haluaisinkin anoa sinne poliittista turvapaikkaa. On hetkiä ja päiviä, jolloin haluaisin olla enemmän nainen kuin mies. On sellaisia tapoja käyttäytyä, pukeutua, toimia ja ajatella, jotka meidän valtakulttuurillemme määritelty miehen rooli ”kieltää” toteuttamasta ja rajoja joiden ylittämisestä seuraa rangaistus. Hilpeimmillään rangaistus on yllättävä huuto bussipysäkiltä ”Huorrrgraaaah” ja pahimmillaan se johtaa leimautumiseen sekä ulossulkemiseen kaikista ”me”-ryhmistä kaikkien muiden ”niiden”-ryhmiin.
Kysyttäessä sukupuoltani, vastaan siis joko mies tai en halua sanoa.
Fuula-täti 