Sateenkaaren mallit

Tämä kirjoitus on tavallaan vastaus ja minun selitykseni sille, miksi The Story resonoi niin vahvasti myös suomalaisessa, vanhempien transihmisten mielenmaisemassa. Lukiessa kannattaa muistaa, että minun koulutukseni on edelleen filosofian maisteri tietojenkäsittelytieteestä enkä ole sukupuolitutkija, kulttuuriantropologi, sosiologi tai psykologi, vaan se mitä kirjoitan perustuu henkilökohtaisiin havaintoihini ja mielipiteisiini.

Minä koen, että on olemassa kolme sukupuoli-identiteettiä selittävää vallitsevaa mallia tai malliperhettä. Ensimmäinen on tieteellisenä pidetty malli, toinen on pseudotieteellisten intellektuellien malli ja kolmas on uskontoon perustuva malli. Näille kaikille kolmelle mallille on yhteistä se, että sukupuoli-identiteetti määräytyy kohdussa ja on muuttumaton kehdosta hautaan.

Tieteellinen malli sanoo, että sukupuoleen vaikuttavat tekijät ovat tuntemattomia, mutta on mahdollista, että niihin liittyy jotenkin äidin hormonitoiminta ja sikiön olosuhteet kohdussa. Tässä mallissa yksilön sukupuoli-identiteetti selviää lopullisesti syntymän jälkeen, kun yksilö kykenee sen sanallistamaan ja kommunikoimaan. Käytännössä kuitenkin syntynyt yksilö määritellään tilastoja, terveydenhuoltoa ja lakeja varten jommaksikummaksi ulkoisten sukupuolielinten perusteella. Ja mikäli tähän ei kyetä, kirjataan sukupuoli tytöksi tai pojaksi vanhempien toivomuksen mukaisesti. The Story perustuu tähän malliin ja jättää muut vallitsevat mallit huomiotta.

Pseudotieteellinen malli sanoo, että jos sikiöllä on kaksi x-kromosomia, se on tyttö ja jos xy-kromosomit, se on poika – kaikki loput ovat mutantteja ja epämuodostumia. Pseudotieteelliseen malliperheeseen kuuluu myös käytäntö, missä sukupuoli määritetään ehdottomasti syntymän hetkellä ja mikäli yksilöllä on havaittuja poikkeamia, pyritään ne korjaamaan vastaamaan miehen tai naisen tyyppisukuelimiä.

Uskontoon perustuva malli sanoo, että yksilön sukupuolen on jokin korkeampi voima määrännyt mieheksi tai naiseksi ja sukupuoli nähdään kun lapsi syntyy maailmaan miehenä tai naisena. Erityisesti kristilliset vanhoilliset viittaavat Raamattuun, missä Jumala loi miehen ja naisen, eikä mitään siltä väliltä tai sen lisäksi. Poikkeavat kehot ovat vanhempien synnin palkka tai pahojen henkien/paholaisen aikaansaamia. Riippuen uskonnolisuuden asteesta ja tulkitsijasta, epämuodostuneet yksilöt tapetaan, suljetaan perheineen enemmän tai vähemmän yhteisön ulkopuolelle, koska Jumala ei tee virheitä, tai ”korjataan” kaikessa hiljaisuudessa vastaamaan ulkoisesti jompaakumpaa sukupuolta, mikä onnistui koska Jumala antoi anteeksi tai epäonnistui, koska synti oli liian suuri.

Suomalainen transihminen kohtaa elämässään useita kertoja ihmisiä ja lukee kirjoituksia, jotka selittävät häntä ja hänen sukupuoltaan näistä malleista lähtien. Kun mitään, mikä liittyy transihmisiin, tarkastellaan on minusta naivia tehdä tarkastelua jättäen jotkin kolmesta huomioimatta – se, että malleista ainakin kaksi on väärin, ei valitettavasti poista niitä maailmasta eikä varsinkaan ihmisten uskoa niihin.

Haasteet

Kaikilla kolmella mallilla on kuitenkin sama haaste; henkilö joka kyseenalaistaa hänelle syntymässä määritetyn sukupuolen kokien kärsimystä siitä, että hänen kehonsa ei vastaa hänen näkemystään sukupuolestaan, eikä häntä kohdata siinä sukupuolessa, jonka kokee omakseen.

Tieteellinen malli hyväksyy mahdollisuuden sille, että henkilö on syntynyt väärään kehoon ja pitää eettisenä hoitaa siitä seuraavaa kärsimystä. Tähän tutkitusti tehokkaimmaksi hoidoksi on todettu hormonikorvaushoito sekä keholliset kirurgiset korjaukset.

Tieteellinen malli kuitenkin pitää mahdollisena, että henkilö on sairastunut skitsofreniaan tai kärsii muusta mielenterveyteen liittyvästä hetkellisestä ongelmasta, jotka on poissuljettava ennen hoitojen aloittamista. On myös havaittu, että ihmisten kehollinen dysforia vaihtelee yksilöstä toiseen ja heidän odotuksensa sukupuolesta sekä elämästä koetun sukupuolen mukaisessa kehossa ja roolissa, eivät ole realistisia tai oikeita. Koska korjaushoidot aiheuttavat lähes peruuttamattomia muutoksia potilaan keholle ja kaikissa kirurgisissa operaatiossa on riskinsä, halutaan varmistua siitä, että ei tehdä virhettä aloittamalla hoitoja, jotka eivät paranna potilaan elämänlaatua. Vallitseva suomalainen menetelmä varmistumiseen on vaatia, että sukupuoli-identiteetti on ollut todistetusti muuttumaton 2-3 vuotta, yksilön historiasta löytyy merkkejä sukupuolidysforiasta, yksilön terveydentila sekä voimavarat ovat riittävät hoidon aikana ja jälkeen ja yksilön käsitys elämästä koetun sukupuolen roolissa ja kehossa on realistinen.

Pseudotieteellisessä mallissa poikkeamat ovat merkkejä mielenterveydellisistä häiriöistä ja ne pyritään hoitamaan terapialla ja lääkityksellä.

Uskonnollisessa mallissa poikkeava käytös on pahojen henkien aiheuttamaa riivausta tai synnin palkka. Katumalla ja manaamalla yksilö parantuu. Modernimpi uskonnollinen näkemys harjoittaa eheytyshoitoja, vanhemman menetelmiin saattaa liittyä kehoon ja mieleen liittyvä väkivalta. Molemmat, sekä uskonnolliset että pseudotieteelliset, uskovat, että ihminen voidaan ohjelmoida uskomaan olevansa toista sukupuolta kuin ovat tai leikkivät olevansa toista sukupuolta saadakseen siitä etua.

Pseudotieteellisiin ja uskonnollisiin malleihin myös usein liittyy käsitys mies-sukupuolen ylivoimaisuudesta, jolloin varsinkin miestä esittänyt nainen, joka hakeutuu hoitoihin on varmasti vähä-älyinen ja henkisesti sairas. Miksi kukaan luopuisi saavutetusta edusta, ollakseen jotakin vähäisempää? Ja totta kai nainen, joka haluaa menestyä, haluaa miehiset hormonit ja sen tuoman aseman! Molemmille malleille sukupuolta ”vaihtavat” ovat selkeä uhka sekä maailmanjärjestykselle että omalle ymmärrykselle maailmasta ja ”vaihtajia” tulee kohdella mieleltään sairaina, syntisinä tai vaarallisina rikollisina.

Polittiikka ja yhteiskunta

Suomi on demokratia, jossa on edustettuna sekä uskonnollisuutta, pseudotieteellisyyttä että tiedettä. Demokratiassa kaikki asiat ovat enemmän tai vähemmän kompromisseja erilaisten näkemysten välillä ja näistä kompromisseista välillä seuraa ratkaisuja, jotka eivät ole parhaita mahdollisia. Se mikä kuitenkin on aina yhdistänyt suomalaisia on huoli, heikompien suojelu ja vastuunkanto. Suomessa moni sosiaali- ja terveysalaan liittyvä asetus, laki tai hoitokäytäntö on monen erilaisen huolen ja vastuukysymyksen summa. Ja kun päätöksiä tehdään poliittisista lähtökohdista, on aina se päällimmäisin huoli se miten mahdollinen väärä ratkaisu tai virhe heijastuu takaisin niihin poliitikkoihin ja vallankäyttäjiin, joiden ”vastuulla” käytänne tai ohje on.

Sitten kun tähän soppaan lisätään huoli rahoituksesta ja tehokkuudesta, niin toiseksi tärkeimmäksi tekijäksi nousee lukemattomien kollektiivien optimoima ”hoitoprosessi”. Prosessi on suunniteltu tavalla, joka suojelee ensisijaisesti prosessin laatijoita ja toissijaisesti niitä, jotka tekevät päätöksiä prossessiin ottamisesta sekä prosessista poistamisesta. Rajoja ottamiselle ja poistamiselle voidaan joustavasti säätää jonojen pituuden, resurssien saatavuuden ja rahoituksen riittävyyden perusteella niin, että lopputulema näyttää tilastoissa halutulta. Prosessin toteuttajilla ei niin ole väliä, koska kun kyse on prosessista, voidaan rikkoutunut henkilö vaihtaa toiseen koulutuksellisesti yhteensopivaan, joka osaa noudattaa paremmin ohjeita. Myös prosessin käsittelemillä tuotteilla – potilailla, ei ole väliä, koska kun prosessia noudatetaan on ”jalostettu” lopputuote aina todennäköisesti ”oikein” ja prosessiin yhteensopimattomat ”kappaleet” on suoraan raakattu pihalle, viimeistään prosessin kuluessa.

Selitys

Suomalainen transihminen pelkää paitsi itseensä kohdistuvaa pseuodotieteellistä henkistä väkivaltaa, uskonto- ja vihalähtöistä fyysistä väkivaltaa, myös sitä että ei pääse prosessiin tai joutuu siitä ulos. Tämän lisäksi prosessin soveltaminen ja tulkitseminen on aina kiinni kulloinkin suorittavasta henkilöstöstä, poliittisesta ilmapiiristä ja kuun asennosta. Kun vääräksi ja ikäväksi koettu henkilö on avainasemassa prosessissa, se lisää stressiä ja pelkoa.

Prosessi on pitkä ja hidas, sekä sen kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt voivat muuttua tietämättäsi hetkenä minä hyvänsä. Jotta selviäisit prosessiin ja siitä lävitse, jatkaaksesi elämääsi sellaisena kuin haluaisit, sinun on oltava jatkuvasti varuillasi ja valmiina. Et saa masentua, lihoa, joutua työttömäksi – ilman että olet kokopäiväinen opiskelija, tai kohdata onnettomuuksia, jotka rikkovat kehoasi. Myös sairastuminen vääränä hetkenä, voi viivästyttää prosessia merkittävästi. Henkistä tukea et uskalla ammattilaisilta hakea, koska silloin voimavarasi voidaan katsoa riittämättömiksi ja lennät pihalle tai päädyt jäähylle, kunnes voimavarasi on arvioitu riittäviksi. Joka kerran kun sairastut, joudut miettimään ennen yhteydenottamista lääkäriin, että syntyykö tästä kirjaus omakantaan, joka heittää sinut ulos prosessista tai estää kirurgiset operaatiot kehosi korjaamiseksi. Käytännössä vaihtoehdoksi, ainakin henkisen jaksamisen suhteen, jää transyhteisö ja sen antama tuki.

Transihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja ihmiset voivat olla toisilleen ilkeitä, joko tarkoituksellisesti tai tarkoittamattaan, joten kun toinen transihminen ”lyö” sinua, se sattuu kovempaa, kun pelkäät joutuvasi tämänkin tukiverkon ulkopuolelle.

Suomessa on sellaisia transihmisiä, jotka ovat kulkeneet transprosessin lävitse ja katsovat, että nyt osa prosessiin hakeutuneista, ja varsinkin muunsukupuolisina itseään pitävistä ihmisistä, karnevalisoi sukupuolikäsitteen ja tekevät näin hallaa todellisille kärsijöille – kuten heille, jotka eivät oman muistikuvansa mukaan koskaan epäilleet sukupuoltaan ja taistelivat sen eteen verissäpäin. Pseudotieteellisille ja uskoville nämä lausunnot ovat mannaa taivaalta, mutta aiheuttavat taas lisää pelkoa ja stressiä ihmisissä jotka odottavat prosessiin pääsyä tai ovat prosessissa. Lausunnot myös hajoittavat sateenkaariyhteisöjen yhtenäisyyttä ja luovat epäilystä.

Osa yhteisössä olevista – varsinkin osa nuoremmista, suhtautuu vanhempiin, väärässä sukupuolessa pitkään eläneisiin, epäilyksellä ja inholla. Nuorempien omakohtainen kärsimys ja tuska väärästä sukupuolesta on niin hirveää, etteivät he voi elää enää päivääkään siinä kehossa mikä heillä on. Nuorempien näkövinkkelistä ne, jotka ovat eläneet vuosikymmeniä väärin, eivät voi oikeasti olla trans, koska eivät ole tappaneet itseään, koska he itse olisivat. Ja vähintäänkin vanhemmat tukkivat jonot, vaikka kierivät rahassa, joten heidän tulisi lentää kaukoitään ja hoitaa itsensä kuntoon. Osa meistä vanhemmista on kuitenkin jollakin tasolla harkinnut päiviensä päättämistä, osa on jopa yrittänyt ja osalla, kuten omalla kohdallani, on voinut tapahtua jotakin täysin odottamatonta, joka on estänyt lopullisen väärän ratkaisun.

Kun ”the Storyssä” uusi tyttö dissaa vanhempaa kanssasisartaan, nousee pintaan sekä yhteisön ulkopuolelle joutumisen pelko, että kaikki se mitä on elämänsä aikana kokenut ja pelännyt. Koko ”the Story” on perustelua sille, miksi kirjoittaja ei pitkään ole tiennyt eläneensä väärässä kehossa, eikä ole kyennyt käsitteellistämään sukupuoltaan tai tehnyt sille mitään ennen kuin oli vanhempi. Suurin osa perusteista on loogisesti ja rationaalisesti valideja, sekä hyvin samaistuttavia. Ne ovat perusteita, joita esitetään itselle, jotta ne voidaan jakaa muille ja osoittaa että ei ole mielenvikainen, rikollinen ja on oikeasti varma sukupuolestaan.

Vanhempana olet kohdannut kaikkien kolmen mallin kannattajia, vähintään lukenut heidän kirjoituksiaan, useasti, ja joutunut argumentoimaan olemassaolosi oikeutusta itsellesi ja muille. Ja kun sinuun ei usko ihminen, jota pidät vertaisenasi, se voi olla heikkona hetkenä todella musertava kokemus. The Storyn kirjoittajaa kokemus viilsi niin syvään, että hänen piti purkaa se blogikirjoitukseksi saadakseen tapahtunut loppuun asti käsitellyksi. Ja oikeuttaakseen käsittelyn, hän sitten lisäsi paljon aihetta sivuavaa tekstiä.

Aika iso osa transyhteisöstä – oman havaintoni mukaan – joko sukupuolittaa uudestaan historiansa tai ei halua siitä keskusteltavan lainkaan. Tämä haluttomuus on niin vahvaa, että suvaitsevat, ajattelevat ihmiset korjaavat muiden historian osallisten nykytiedon valossa väärinsukupuolitettuja kertomuksia tapahtumista paheksuen; tajumatta, että samalla kieltävät kertojan näkemyksen ja kokemuksen tapahtumista. Jaettu historia on jaettua historiaa ja kullakin osallisella on oikeus kokemukseen, vaikka siinä esiintyisi ihminen nykymittapuulla väärällä nimellä ja sukupuolella.

Transihmisen historian pitää myös sopiakseen tieteelliseen malliin sisältää sopivassa määrin kärsimystä, eikä se saa varsinkaan sisältää mitään hyvää, mikä liittyy esitetyssä väärässä sukupuolessa tapahtuneeseen, joka kyseenalaistaisi nyt ilmoitetun sukupuolikokemuksen. Pelätty kysymys on: ”Jos olet ollut jossakin vaiheessa tyytyväinen elämääsi väärässä sukupuolessa, niin onko se sitten ollut väärä sukupuoli?” Miten vanhempana vastaat tyhjentävästi kysymykseen, jota olet pyörittänyt vuosikausia monella eri tasolla?

Se mitä the story jättää kuitenkin käsittelemättä on pelko ja halu kohdata sekä määritellä itsensä. Nuorena voi ajatella ehdottomasti, asiat ovat joko oikein tai ne ovat väärin – joko tiedät tai et tiedä olevasi väärässä kehossa. Jos ei ole kolmeenkymppiin mennessä korjauttanut kehoaan tai tappanut itseään, on todennäköisesti tehnyt jo useammankin sovinnon tai kompromissin itsensä kanssa. Tehdyissä kompromisseissa avainasemassa on todennäköisesti ollut jokin määrittely itsestä, minkä voi kokea helpommaksi selitykseksi ja joka ei vaatinut julkista/yksityistä terveydenhoitoa tai käsittelyä. Esimerkiksi, tykkään ilmaista naisellisia/miehisiä piirteitäni, olen feminiininen homo, olen butchlesbo, olen transvestiitti, transfetisti, sissy, tykkään roolileikeistä jne.

En tiedä, mutta veikkaan, että suurin osa niistä, jotka ovat eläneet kaapissa nuoruutensa ylitse, ovat tehneet sen myös miellyttääkseen muita ja noudattaakseen muiden pelisääntöjä välttyäkseen kiusaamiselta ja joutumasta syrjityksi muissa tavoitteissaan. Ja kun elää vanhemmaksi, voi myös löytää itsensä tilanteesta, missä kokee tai pelkää, että oma päätös astua kaapista voi aiheuttaa läheisille ihmisille suurta haittaa ja kärsimystä, jolloin lykkää sitä, koska on tähänkin asti jollakin tavalla selvinnyt. Joillakin raja tulee vastaan kun kaikki ”tekosyyt” kohdata totuus ovat kadonneet ja mittarissa on vuosikymmeniä väärässä kehossa elettyä elämää.

Nyt elämme kuitenkin maailmassa, jossa trans- tai ei-binäärinen ihminen ei koskaan pääse eroon pelostansa joutua henkisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi. Usein pelkoon myös sisältyy ajatus siitä, ettei häntä koskaan hyväksytä ja hän kuolee yksinäisenä, pilkattuna ja syrjittynä. Joillekin oman elämän päättäminen on edelleen valitettavasti helpompi ratkaisu kuin tulla ulos kaapista.

Toivotaan, että joskus maailma on toisenlainen ja ihminen voi olla mitä on, ilman todistus- ja puolustustaakkaa, sekä pelkoa – minun elinaikanani se ei kuitenkaan tapahdu.